Ohessa puhe, jonka pidin Uudenkaupungin kaupungin Itsenäisyyspäivän juhlissa Crusell -salissa 6.12.2008.

Kaksi sanaa, itsenäisyys ja yhteisöllisyys

Itsenäisyys sanana maistuu suussani juuri samalta kuin suurimmalle osalle kuulijoistakin; sinivalkoisille väreille, tuhansille järville, Sisu askille, liian kuumalle saunalle ja monille muille suomalaisuuden ikoneille. Ehkä hieman Suomen Leijonillekin, vaikka jääkiekko ei henki ja elämä itselleni olekaan.
Itsenäisyys on minulle henkilökohtaisesti vapautta elää maassani vapaasti muiden kanssakulkijoideni kanssa, kantaa verokorteni yhteiseen kekoon ja olla yksi ratas sinivalkoisessa yhteiskunnassamme. Pieni sellainen, mutta ratas kuitenkin.

Lyhyesti sanottuna, olla suomalainen Suomessa.

Valtiollisesta itsenäisyydestä voin olla kiitollinen sotiemme veteraaneille, molemmat isoisäni mukaan lukien. Toinen heistä haudattiin kahdeksankymmentäluvulla ja maallisen tomumajan mukana haudan lepoon laskettiin myös hänen henkilökohtaiset sotamuistonsa, kymmenet ja taas kymmenet kehoon osuneet kranaatinsirpaleet olivat tehneet salskeasta nuoresta miehestä yhdessä hetkessä sotainvalidin. Henkilökohtainen maksu itsenäisestä valtiollisesta yhteisöllisyydestä oli kova. Sotamuistot kulkivat hänen arkipäivässään mukana jokaisena sodanjälkeisenä elinpäivän niin kuin monen muun viime sodassa haavoittuneen suomalaisen.  Niin miehen kuin naisen. Tämä päivä, joulukuun kuudes on heidän päivänsä. Kunnioittakaamme näitä sotiemme veteraaneja heidän ansaitsemallaan tavalla.

Itsenäisyys psykologisesti ajateltuna onkin sitten tavalliselle matti meikäläiselle, joksi itsenikin luen, varsin monitahoinen asia. Sen pohtimisessa törmääkin sitten jo alussa mainitsemaani sanaan yhteisöllisyys. Miten olla itsenäinen ja samalla yhteisöllinen. Ollako vaiko eikö olla?, saattaisi Shakespeare tekstissään todeta.

Pieni vauva on tiivis osa äitiänsä elämänsä ensimmäiset viikot ja kuukaudet. Hän on yhtä kuin äitinsä. Tämä vauvan itsenäisyys on symbioosia jonkin suuremman, tuntemattoman, mutta turvallisen yhteydessä. Tiedostamattomuutta omasta itsenäisestä olemassaolosta.

Itsenäistymisen ensiaskeleet ihminen ottaa, kun hän alkaa tiedostaa myös ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia. Oma tahto nostaa pienessä ihmisessä päätään. Vanhempien tehtävänä on silloin suoda turva itsenäisen elämän startin ottaneelle lapselle. Tulevien vuosien myötä itsenäistyvä lapsi saa väistämättä kolhuja. Ensin kompuroidaan ensimmäisten askeleiden kanssa. Ja kun se suuri päivä koittaa, jolloin apupyörät otetaan polkupyörästä pois, on tuloksena lähes poikkeuksetta jonkinasteinen asfaltti-ihottuma lapsen polvissa tai kämmenpohjissa.
Itsenäistyminen ottaa koville polkupyöränkin kanssa.

Ensimmäisen kerran yksin pihalle lähtevä lapsi saa kolhuja ikätovereiltaan, joskus henkisiä, ja varsinkin pojat jopa fyysisiä. Murrosiässä tapahtuu varsinainen irtiotto. Silloin rytisee, silloin paukkuu, kun henkistä napanuoraa omiin vanhempiin pyritään eri tavoin kapinoimalla katkoa ja vanhemmat ovat helisemässä lähes aikuisen lapsensa kanssa. Ainakin omat vanhempani sitä olivat. Helisemässä.

Mikä on äidin ja isän rooli jokaista lapsiperhettä koskevassa pienen yhteisön itsenäisyystaistelussa? Onko hän paikalla silloin kun lapsi tai nuori on ottamassa näitä itsenäistymisen askeleita? Lohduttaako hän silloin kun kompuroinnista pääsee itku ja pienet silmät kostuvat kivusta? Tuoko hän laastaria asfaltti-ihottumaan ja ymmärtäväisesti kannustaa uudelleen pyörän selkään? Lohduttaako hän kavereiden tölmimää koululaista? Osaako hän antaa tilan murrosikäisen kapinoinnille, mutta rajat rakastaen asettaen. Tarjoaako hän aikuisen syliä, ymmärrystä ja ennen kaikkea pyyteetöntä rakkautta omaa lastaan kohtaan. Rakastaa lasta juuri sellaisena kuin hän on, ei sellaisena mitä hän tekee.

Esimerkkejä edellisistä lauseista olisi vaikka kuinka paljon, mutta esimerkkejä tärkeämpää on näiden muutaman esimerkin tulos, jos vastaus kysymyksiin on rehellisesti kyllä.

Itsenäisyyteen kasvamisen seurauksena on lähestulkoon varkain ujuttautunut mukaan yksi termi. Se on yhteisöllisyys.
Vanhemman läsnäolo itsenäisyyteen kasvamisen tuskaisella tiellä on kasvattanut huomaamatta myös nuoren käsityksen yhteisöllisyydestä.
Kasvu itsenäisyyteen, itsenäiseen elämään, onkin tuonut mukanaan käsityksen myös huolenpidosta ja rakkaudesta. Ja okei, niitä rajojakin on itsenäistyvälle asetettu, joita on saanut sitten turvallisesti yrittää rikkoa.

Olit paikalla silloin kun satutin itseni. Lohdutit, kun keljutti. Rakastit minua, vaikka tekoani et hyväksynytkään.

Nämä lienevät tuttuja lausahduksia monen vanhemman korvissa. Ainakin toivon sydämestäni niin, vaikka yhteisöllisyys terminä onkin nykypäivänä varsin kummallinen, eikä perhekeskeisyys ole trendikästä tässä hektisessä yhteiskunnassa, missä arvot ovat kovia ja liian paljon rahassa mitattavia. Jatkuva taloudellinen kasvu, elintason nousu, HEX-indeksi... Mitä kaikkia termejä niitä nyt onkaan.

Viimeksi yhteisöllisyyden perään jahkailtiin itsenäisessä Suomessa näiden valitettavien, mutta jollain tavalla aikamme huomioon ottaen väistämättömien kouluampumisten aikaan. Omaankin kännykkään sain viestejä, joissa kehotettiin sytyttämään kynttilä ampumisten uhrien muistoksi.

Mikäpä siinä, ajatus on hieno ja hyvin yhteisöllinen, mutta...

Miten voi minun oma yhteisöni, se johon kuulun tiiviisti? Onko helpompaa kaiken kiireen ja ohjelmoidun ajan keskellä sytyttää kynttilä pikaisesti tuntemattoman ihmisen muistoksi kuin antaa aikaa ilman velvoitteita pienen itsenäisen yhteiskunnan perheen pienimmille jäsenille. Heille, joista vuosien päästä tulee tämän valtiollisen yhteiskunnan ylläpitäjät ja uuden sukupolven kasvattajat? Eväät tälle vaellukselle valmistamme tahtoen tai tahtomattamme me, niin sanotut aikuiset. Toistan, me, niin sanotut aikuiset.

Itsenäisessä Suomessa lapsemme maksavat meille velkansa automaattisesti. Se onko se velka plusmerkkinen vai miinusmerkkinen, on meidän vanhempien käsissä. Ihan jokaisen. Ei tarvitse olla kummoinenkaan sosiaalipsykologi seuratessaan kiireistä elämäntapaamme täällä itsenäisessä kotimaassamme. Mikä sen kiireen meille tekee? On kiire töihin, töissä on pakko kiirehtiä tuottavuusohjelman nimissä, on kiire kotiin, jotta voi kiirehtiä taas harrastuksiin, joiden jälkeen on kiirehdittävä iltapalalle, että saisi kiireen keskellä aikaa lasten iltapesuille. Ja kaikki tämä kiire vain sen vuoksi, että on kiire saada talon pikkuväki unten maille, päästäkseen kiirehtimään omalle pienelle ajalle television ääreen rentoutumaan jotta jaksaa taas aamulla kiirehtiä. Kuulostaako tutulta?

Minun korvissani äskeinen kuulostaa valitettavankin tutulta.

Silti meidän jokaisen on hyvä muistaa, että kiire ei meitä ole luonut, vaan me olemme luoneet kiireen, jonka hyvänä ruokkijana toimii ikiaikainen kilpailu yltäkylläisemmästä huomisesta ja täyteläisemmästä elämästä.

Vaikka en mikään saarnamies olekaan, enkä koskaan sellaiseksi aio Tulevaisuudessakaan ryhtyä, haluan lainata tähän loppuun Sananlaskujen jakeet , joita voisi jäädä yhteisöllisesti pohtimaan pidemmäksikin aikaa:

Kahta minä sinulta pyydän niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä; pidä minusta kaukana vilppi ja valhe, älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen. Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan ja kysyä mielessäni Mikä on Herra? Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan. (Sananl. 30:7-9)

Kun seuraavan kerran luemme iltapäivälehdistä äärimmäisistä teoista joiden tekijänä on lapsi tai nuori, on hyvä muistaa:
Rakkauden suurin tappaja ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Välinpitämättömyys synnyttää vihan.

Välittäkäämme itsenäistyvistä itsenäisen valtiomme pienimmistä yhdessä, yhteisöllisesti.