Aika hauska "yhteensattuma", että paikallinen Neues Deutschland kirjoittaa tänään (17.9.09) ansiokkaan jutun otsikolla "Huostaanotot lisääntyneet". Juttu koski lasten huostaanottoja Uudessakupungissa ja lähinnä siinä keskityttiin voimavarojen puutteeseen ja siihen, miten uusi lastensuojelulaki on osasyynä huostaanottojen lisääntymiseen.

Hauskaksi yhteensattumaksi asian tekee se, että viimeisen kolmen päivän aikana olen avannut jos jonkinlaisten ammattilaisten ovia keskustellakseni uusikaupunkilaisesta lastensuojelutyöstä, jota jo muutaman keskustelun jälkeen aloin kutsua vanhempainsuojelutyöksi.

Lapsella on oikeus jo lain mukaan tasapainoiseen elämän kevääseen. "Lain tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun." Tuo lauseen loppuosa "erityiseen suojeluun" EI TOTEUDU Uudessakaupungissa lain edellyttämällä tavalla, vaan on tapauksia, joista on tehty monia lastensuojeluilmoituksia jopa eri viranomaisten taholta. Tuloksetta.

Kysynkin avoimesti, onko se tuloksellista ja tavoitteisiin sidottua lastensuojelutyötä, kun kaksi-kolmevuotiaan lapsen osalta aloitetaan "tukitoimet" perheessä sillä seurauksella, että elämän vesan täyttäessä 15 vuotta, hänet otetaan vihdoin huostaan? 2-3 -vuotiaana huostaanotettu lapsi olisi ollut huomattavasti vähemmän tuhottuna kuin kymmenen vuotta myöhemmin. Lapsi olisi voitu sijoittaa "normaaliperheeseen" sen sijaan, että kustannukset ammatillisesta perhekodista tai laitoksesta ovat yli kymmenkertaiset perhesijoitukseen verrattuna.

Mitä on tehty reilut kymmenen vuotta? Mahdollistettu esimerkiksi A-ongelmaisen perheen osalta se, että lapsi on "saanut" asua kotonaan vanhempiensa kanssa...

Millä hinnalla? Mitkä ovat työn tavoitteet? Ovatko vanhemmat sitoutuneet työhön lapsen parhaaksi? Elleivät, miksi työtä on jatkettu?

Ja meidän jokaisen on syytä muistaa, etteivät nämä ihmiskunnan HELMET pysty puolustamaan itse itseään. Se tehtävä kuuluu meille. Aikuisille.