Luin aimo tovin paikallisten blogitovereiden tekstejä kommentteineen. Ja ilokseni huomasin, että keskustelu näillä foorumeilla on loppujen lopuksi levinnyt varsin laajaan käsitteeseen. Yhteistyöhön. Tai pikemminkin sen toimimattomuuteen uusikaupunkilaisessa politiikanteossa.

Noissa politiikan haminoissa varsin tiiviisti mukana olevana olen muodostanut myös oman käsitykseni siitä, miksi uusikaupunkilainen politiikkakenttä on –jos sanoisi karkeasti– revennyt kahtia.

Toisella puolella on vuosikymmenten ajan vallinnut (yleiselläkin tasolla politiikassa) kulttuuri, joka perustuu sulkeutuneisuuteen, pienen piirin päätöksentekoon asioissa, jotka sitten ajetaan ”demokratiaa toitotellen” läpi. Siinä kulttuurissa hyvänä tukipilarina on päättäjäryhmä, joka jostain syystä istuu kokouksesta toiseen myötäillen esimerkiksi virkamiesesitystä kyseenalaistamatta sanaakaan kuulemastaan. Koskaan. Liekö korvilla iPodit ja korvien täydeltä Hectorin ”Työttömän Veisua”

Lisäksi tätä kulttuuria on tukenut vuosia se, etteivät ”toisinajattelijat” ja tähän kulttuuriin kriittisesti suhtautuneet ole päässeet tuomaan yleiseen tietoisuuteen kantojaan, eivätkä tuomaan esiin tämän kulttuurin harmaata –joissain tapauksissa jopa mustaa –aluetta. Siitä on pitänyt huolen, ja edelleenkin pyrkii pitämään, paikallinen kärkimedia.

Toisella puolella ovatkin sitten ”häiriköistä” ja ”huonosti käyttäytyvistä miehistä” ynnä muista epäsosiaalisista aineksista koostuva porukka. Nykyään jo –ilokseni olen pistänyt merkille– yli puoluerajojen.

Itse katson kuuluvani tähän jälkimmäiseen jengiin. Syy on hyvin yksinkertainen.

Mitä kauemmin olen viettänyt aikaa niin sanotussa vallan keskiössä –kaupunginhallituksessamme– sitä voimakkaammin haluan puhua avoimesta päätöksenteon kulttuurista. Häirikköporukan ykkösteesistä. Olen kiitollinen siitä, ettei tämä niin sanottu ”valta” ole humalluttanut, että olisin kavereideni vinoilun saattelemana muuttunut ”yhdeksi heistä”. Heiksi joille asema on tärkeämpi kuin asia. Onneksi elämäni ykkösasia ei ole leikkiä tärkeätä ja nuolla isompieni perseitä. Ei ole kiinnostanut ennen, niin miksi kiinnostaisi nykyäänkään.

Se ei tarkoita silti sitä, ettenkö olisi valmis yhteistyöhön kenen tahansa kanssa. Yhdessähän täällä kaupunkilaisten asioista päätetään.

Yhteistyön edellytyksenä on mielestäni kolme tärkeää asiaa ja ne ovat avoimuus, avoimuus ja avoimuus. Niiden pohjalle on hyvä rakentaa vaikeinakin aikoina, tehdä vaikeita päätöksiä, kantaa vastuu päätöksistä.

Mutta ellei yhteistyö perustu avoimuuteen, en ole yhteistyökykyinen  kunnallispolitiikassa. Se on fakta, mistä en jousta tuumaakaan.

Missä jamassa uusikaupunkilaisen politiikanteon avoimuus taapertaa, on ollut monien huulilla viimeisen vuoden ajan. Siitä kiitos välineelle, joka on mahdollistanut myös kriittisempien kannanottojen ja korkkiruuvien työn esiin tuomisen. Tämä väline on tässä. Edessäsi. Netti ja sen suoma mahdollisuus ottaa kantaa lumedemokratian keskellä.

Vuosikymmenten jälkeen.