Paikallisessa kiusaamisjupakassa koetellaan myös niinkin arvokkaan sanan, kuin sananvapauden rajoja. Ja missä raja menee. Onhan kiusatuksi itsensä tuntevat virkamiehet yhdessä paikallislehden kanssa nostaneet esille internetin blogit ja niiden kirjoitukset, bloginpitäjien tekstit sekä niistä seuranneet kommentit.

Mitä saa sanoa ja mitä ei?

Internet nykymuodoin on vapaa taistelukenttä sanan säilälle. Onneksi ja valitettavasti. Valitettavuus on sitä, että ylilyöntejä on tapahtunut ja tapahtuu varmasti jatkossakin. Toisaalta onni tässä vapaassa mediassa on, että nyt eri asioita ei voidakaan tuoda yhtenä totuutena (pravda) ihan noin vain.

Se mahdollistuu uudelleen vasta, kun internet suljetaan niin sanotulta rahvaalta kansalta tiedonjakokanavana. Ja tiedonjako palautetaan kokonaisuudessaan valtaapitävien työkaluksi, vaikka mediaa kutsutaankin vielä ajoittain ”vallan vahtikoiraksi”.

Uskoakseni paluu netittömään aikakauteen sopisi vallan mainiosti perinteisten medioiden vetureille.

Viimeisen parin vuoden aikana erikoisia paradoksaalisia ilmentymiä on saanut lukea juuri ”perinteisistä medioista”. Se on täysin ymmärrettävää, kun näiden medioiden vetureilla on meille kaikille ihmiselle niin luontainen tapa vastustaa sisällään kaikkea uutta, ja pitää kynsin hampain kiinni siitä turvallisesta vanhasta. Tästä toimintamallista saan itsenikin aivan turhan usein kiinni.

Kun käsite sanasta ”sananvapaus” on subjektiivinen, se saa erikoisia muotoja. Siitä esimerkkinä uusikaupunkilaisen valtaprinttimedian päätoimittajan luonnehdinta kyseisen lehden tekstiviestipalstasta. Sen olemassaoloa hän puoltaa sananvapauden nimissä, mutta esimerkiksi ei-perinteisen median blogikirjoittelu on tekstiviestisananvapauden puolustajan mukaan kiusaamista ja vainoamista.

Selvä. Ilmeisesti näin on. Kiusaamiseksi tulemisen tunne on subjektiivinen ja jatkuva arvostelu voidaan kokea vainoamiseksi ja kiusaamiseksi.

Tarkastellaanpa asiaa paikallisen valtaprinttimedian tekstiviestipalstan osalta. Kyseisen lehden tekstiviestipalstalla on päätoimittajan suoman sananvapauden nojalla julkaistu viimeisen vuoden aikana lähes joka numerossa tekstiviestejä, jotka ovat kohteilleen vähintäänkin kyseenalaista mainetta viljelevää tekstiä. Nimillä ja ilman. Kolme kertaa viikossa. Viikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen.

Tässä kohtaa kysyn avoimen kysymyksen meille kaikille; Millä tavalla sananvapaus voi olla erilaista printtilehdessä kuin blogimaailmassa, kun otetaan pöydälle sanat ”kiusaaminen” ja ”jatkuva vaino”?

Kyseisessä tapauksessa ymmärrän mainiosti tämän arvostetun ”sananvapauden” eri merkitykset. Blogeissa ja sähköisessä maailmassa kommentointi on vapaata, usein vailla ennakkosensuuria. Paikkakuntamme valtaprinttilehdessä ”sananvapaus” on turvallista sanan puolustajan kannalta. Kommentteja valvova sananvapauden puolustaja voi blokata kiusalliset sananvapauteen pyrkivät tekstit vähin äänin pois ja tuottaa ihmisille sananvapauden nimissä mieleistään vapautta.

Sananvapaus on hieno asia, kun sitä voi itse valvoa.

Edelliskauden keskustalainen kansanedustaja Timo Kaunisto sanoi jossain haastattelussa kaikista blogeista ja keskustelupalstoista netissä jotenkin siihen suuntaan, ettei hän lue niitä, koska ei halua rikkoa itseään sisältäpäin.

Tästä onkeen ottaneena peruin pari kuukautta sitten yhden lehden kestotilauksen ja vinkkinä kerron, että myös kotiin maksutta kannettava ilmaisjakelulehti on mahdollista kiikuttaa avaamatta muun mainospostin joukossa paperinkeräykseen.