Maanantain kaupunginhallituksen kokouksessa sivuttiin mielenkiintoista asiaa, joka ei kuitenkaan suuremmin keskustelua herättänyt.

Talousjohtaja kertoi, miten kevään tahdilla edeten lasten- ja nuorisopsykiatrian osalta tullee budjettiylitystä vaatimaton vajaa miljoona euroa tänä vuonna…

Suunta ainakin on se… Mutta silti ei kyseenalaisteta tosissaan jatkuvasti kasvavia lastensuojelumenoja. Tai pikemminkin niiden varojen suuntaa ja työn painopisteitä.

Asia on sinällään mielenkiintoinen, kun voi vain kuvitella, mitä nämä kyseiset lapset tulevat sitten aikuisena aikuispsykiatrian puolella maksamaan. Eli mikähän on loppujen lopuksi kokonaishinta yhteiskunnalle siitä, että esimerkiksi uusikaupunkilainen lastensuojelutyö tekee hyvää ja hienoa ”vanhempainsuojelutyötä” mahdollistamalla vanhemmille lasten kotonaolon ”tukemalla” perhettä, joka ei joko ole kykeneväinen tai halukas vastaanottamaan apua.

Vastaukseksi nykyiselle toiminnalle saa niinkin pökerryttäviä selityksiä kuin:

– Mutta tällä alkoholistiäidillä ei ole enää muuta kuin tämä lapsi. Miten äidin sitten oikein käy, jos tämä viimeinenkin elämässä kiinni pitävä asia häneltä viedään?

Kirjoitin alkoholistiäidistä/isästä, sillä valitettavan usein mielenterveysongelmat liittyvät myös hyvin tiiviisti alkoholin ”väärinkäyttöön”. Ja jos vanhemmat ovat näitä väärinkäyttäjiä ja mielenterveysongelmaisia, niin lapsi lienee selkeä jatkumo tässä ongelmavyyhdissä.

Jos lastensuojeluilmoituksia yhdestä lapsesta ropisee lastensuojeluviranomaisille useita ja kuitenkin lapsi pidetään sellaisessa kasvuympäristössä vuosia, joka tuottaa näitä psykiatrian potilaita, voidaan kysyä mielestäni oikeutetusti, onko silloin tosiaan kyse säästämisestä?

Säästetään varmasti, mutta lyhytnäköisesti.

Varhainen puuttuminen taitaa olla vain pelkkää sanahelinää sekä sosiaalitankeroiden ja meidän mukamaspoliitikkojen korulause ilman sen suurempaa kaikua.